Myytti on illuusio, pikemminkin kuin valhe. Se on kuin perhefilmi, jonka käsikirjoitus on kirjoitettu etukäteen. Se heijastetaan valkokankaalle ja perheen on pakko uskoa siihen. Myytti, jonka mukaan suvussa menestytään, on ongelmallinen siksi, että se on totta toisille ja toisille ei. Suvun luuserit ahdistuvat siitä. Joku saattaa nousta tällaista uskottelua vastaan ja hänet leimataan hulluksi, jos toiset varjelevat myyttiä salaliittolaisten tapaan. Vastaanhangoittelijan annetaan ymmärtää, että hänen käsityskyvyssään on vikaa.
Kirjailija Bonnie Friedman kuvaa perheensä yhteistä salaisuutta:
”Minun kasvuiässäni meidän perheellämme oli tarkoin varjeltu salaisuus, Anita-siskon lihavuus. Sitä ei saanut sanoa ääneen. Kyllä me lapset riitelimme ja sanoimme toisillemme pahastikin, mutta lihavaksi ei toista saanut koskaan haukkua. Se olisi tehnyt liian kipeää. Anita ei olisi ikinä antanut anteeksi sellaista ilkeyttä. Silti lihavuus oli ensimmäinen ominaisuus, joka hänessä pisti silmään. Tavallaan siitä ei tarvinnutkaan puhua, eihän sitä kukaan hetkeksikään unohtanut. Asiasta vaikeneminen tuntui vain omituiselta. Ihan kuin olisi nähnyt Anitan, mutta sulkenut häneltä silmänsä. Me katselimme häntä ja koetimme samalla olla näkemättä häntä. Me puhuimme hänelle sanomatta mitään. Me rakastimme häntä, mutta kieltäydyimme hyväksymästä häntä sellaisena kuin hän oli. Ovatko kaikki salaisuudet yhtä läpinäkyviä?”
Walt Disney sanoi, että niin kauan kuin ihmisillä on mielikuvitusta, ei myyttien sepittelystä tule loppua. Usein kaunojen repimän perheen myytti kuuluu: ”Tämä on onnellinen perhe.”
Ira Heilveil: Sukulaisuussuhteet solmussa?